Suorittavan elämän ylistys – rutiineista rituaaleja

Elämän ei tule olla suorittamista. Tätä fraasia on toistettu niin lukemattomia kertoja, että hokemasta on tullut kulttuurillinen uskomus, jota ei enää osata kyseenalaistaa. 

Suorittamisen vastainen propagandakampanja perustuu – näin haluan uskoa ihan ihmiskuvani vuoksi – kai ajatukseen, että elämän ei tule olla tyystin merkityksetöntä puurtamista tai pakonomaista pakertamista. Tämän toki ja tietenkin hyväksyn. 

Ongelma on se, että kehotus vastustaa suorittamista elämässä tuntuu niin usein liittyvän myös velvollisuuksiin, rutiineihin, rituaaleihin tai ikäviin tehtäviin, jotka ovat hyvän elämän nimissä yhtä välttämättömiä kuin paska ruusupensaille. 

Itselläni on henkilökohtainen kokemus, mitä kaikkea seuraa, kun irtisanoutuu suorittavasta elämästä, elämää suojelevista tekemisen rituaaleista.

Minulla kehittyi allergia ikävien asioiden tekemistä kohtaan. Koska minulla ei ole esimiestä eikä huolta toimeentulosta ja koska läheissuhteeni koostuvat lempeistä ja anteeksiantavista ihmisiä, olen sairastunut velvollisuuksien välttelyyn, ei-suorittavaan elämään. 

En oikein osaa toimia, ellei ole pakko. Tärkeitä asioita jää tekemättä, koska laiminlyönneillä ja lupauksien lunastamattomuudella ei ole välitöntä tunne-elämään ja ihmissuhteisiin liittyvää hintaa. 

Laiminlyönnit, vastuuttomuus ja tekemättä jättämiset vaikuttavat lopulta kaikkeen, toimintakykyyn, ympärillä olevien fiiliksiin, omaan terveyteen, mielialaan ja lopulta oikeasti mielenterveyteen, ihmissuhteisiin, ammattitaitoon, luovuuteen, elämäntehtävän onnistumiseen ja tulevaisuuteen…ihan kaikkeen. 

Vapaus on useille vankila. Itsensä helpolla päästäminen ei todellakaan helpota elämää. 

Jos ei suostu tekemään sitä, mitä ei halua tehdä, päätyy elämää sellaisen ihmisen elämää, jota ei pysty arvostamaan. 

Tunnen kaltaisiani mielenvikaisia ihmisiä paljon. Hekin kärsivät allergiasta elämän ja työn arjen ikävyyksille. He pakenevat välttämättömiä asioita, kunnes viivyttely alkaa todella maksaa: kaikki sujuu lopulta himmeämmin, huonommin, hätäisemmin ja kovemmalla hinnalla kuin mihin olisi varaa. 

Elämä on joka tapauksessa vaikeaa. Mitä enemmän tätä tosiasiaa pakenee helpotukseen, sitä vaikeammaksi kaikki vääjäämättä käy. 

Osa meistä on löytänyt onnensa ja vapautuksen kirouksestaan siunauksesta nimeltä parantava pakkomielle. Silloin sisäistää, että elämässä on nyt vaan hyväksi suorittaa ikäviä, mutta välttämättömiä asioita, silloin kun niitä tulee suorittaa, siten kun niitä tulee suorittaa, huvitti se suorittaminen egoa tai ei. He eivät odottele inspiraatioita, voimien löytymistä, parempaa hetkeä, ensi viikkoa tai päälle vyöryvää katastrofia kannustamaan arjen askareihin. 

Parantava pakkomielle tarkoittaa vastuun ja velvollisuuksien siirtämistä koko elämän keskiöön, kaiken hyvän lähteeksi. 

Tein suorittavan elämän, parantavan pakon ja ritualisoidun arjen virrasta työkalun, jota tarjoilin Stronghold Esikoisille. Mikä vastaanotto! Mitkä tulokset! 

Velvollisuudesta tulee vapauttava rituaali. Ikävyyksistä tulee pelivaluutta, jossa minä saan palkinnon tylsien asioiden tekemisestä ensin jo tehdessä, lopulta jo ennen kuin tartun toimeen. Harmaasta tulee värikäs. Kurjasta tulee leikki, jonka mahdollisuuksien kirjo on ääretön. 

Nyt siis suoritan hengitystä ja väsyn, venyn ja vahvistun pyllistellessäni läpi joka-aamuista meditaatiosarjaani. Rukoilen eli pyydän niin suojaa kuin siunauksia vastaanottavaisessa tilassa neljä eri rituaalia läpi: hengitys, liike, hiljaisuus, päivän tehtävien kirkastaminen ja aamuruokailu. Siitä rakentuu hyvän päivän perusta. Tulokset ovat dramaattisia, kokonaisvaltaisia ja kauaskantoisia. 

Harjoittelen suorittavan elämän ritualisointia tätä myös päivän virtauksen totuuden hetkissä. Totuuden hetkissä? Totuuden hetkellä tarkoitan kaikkia niitä kohtaamisia, joissa suurempi ja itselle tärkeämpi tarina voi vahvistua, nousta siivilleen, alkaa toteutua…tai vaihtoehtoisesti tarinani voi alkaa rapautua, jos en suostu minulle annetun tehtävän velvoitteisiin. 

Totuuden hetkiin liittyvä rituaali perustuu vaiheisiin. Viritä, pysähdy, antaudu, pyydä, kiitä uhrauksin…. viritä, pysähdy, antaudu, pyydä, kiitä uhrauksin… viritä, pysähdy, antaudu, pyydä, kiitä uhrauksin… 

Joillekin saattaa alkaa hiipiä paniikki päälle, kun lukee tällaista. Mitä lahkolaista touhua tämä tällainen on? 

Sitä just. Stronghold-lahkon toimintaa. Hedelmistään puu tunnetaan. 

Jos eurot, kilot, sentit, yhdyntäfrekvenssi, työkaverin todistettava kehitys ja lasten koulunumerot eivät todista suorittavan elämän puolesta, lunasta ritualisoidun arjen lupauksia, vahvista väitteitäni, on syytä epäillä, että Strongholdissa onkin kyseessä herkkäuskoisen hyväksikäytöstä ja taikauskoisen paskan levittämisestä. 

Se vaihtoehto on toki mahdollinen, mutta minun ja niin monen arvomaailman mittapuulla niin kauhistuttava, että tässä on paras nöyrtyä tutkimaan todellisten tulosten syytekijöitä. Ja antautua sille tekemiselle, joka kestää todellisuuden testin. 

Totuus on Ajan tytär. Gellius. Totuus on liian alastonta, se ei kiihota ihmistä. Cocteau. Usko sitä, joka etsii totuutta, epäile sitä, joka on sen löytänyt. Gide. 

Joka paljon rakastaa, hän paljon tekee. Kempiläinen.